Ei ikä eikä mikään

kukkakimppu_synttarit_35_kaikuuco.jpg

Siinä kolmenkympin hujakoilla tulee eteen se päivä, kun joutuu suorittamaan pienen laskutoimituksen selvittääkseen, monennettako syntymäpäivää sitä muutaman päivän kuluttua oikein viettää. Vuosi vuodelta tulos vaikuttaa jotenkin kummasti vääremmältä ja laskutoimituksen paikkansa pitävyyden joutuu tarkistamaan - näinä päivinä varmuuden vuoksi jo kahdesti.

Nythän on niin, että itselläni on mittarissa huomenna kolmekymmentäviisi vuotta. Ja yhtä monta hyvää vuotta. En tosin kaipaile niitä epävarmoja teinivuosia, saati sitten opiskeluaikoja, jolloin ei vauhdilta ehtinyt hengittämään. Mutta pitihän nekin polut tallata. Tänään ja toivottavasti huomennakin tuntuu siltä, että on kivaa olla minä. 

minna_dapp_synttarit_syntymapaivat_35_kaikuuco.jpg

Kun pikkuveljeni täyttää vuosia, olen vähintäänkin yhtä kauhistunut kuin omien vuosipäivieni aikaan. Juuri kun on toipunut marraskuisesta synttärishokista, palauttaa veljen helmikuun juhlapäivä minut jälleen ikätodellisuuden äärelle. Ai että 32, hetkinen... Veli on kyllä niin nuorekasta ja komeaa sorttia, ettei vanheneminen näy missään eikä siten aiheuta itsellenikään muunlaisia ikään liittyviä kauhistumistiloja. Taidan salaa toivoa, että vuodet ovat kohdelleet isosiskoa yhtä armeliaasti.

Vaikka kyllä ne vuodet juuri sen maagisen kolmenkympin rajapyykin jälkeen kasvoilla näkyvät. Ja saavat näkyäkin. Taisipa joku jopa sanoa, että huomaa vasta nyt, miten viehättävä hymy minulla on, kun suupieliin on ilmestynyt naurujuonteita. Se lämmitti mieltä. Kukaan ei kuitenkaan vielä ole maininnut, että panee merkille kauniit silmäni vasta nyt, kun silmäpussit tuovat ne niin kivasti esiin. Saattaisi lämmittää sielua hitusen vähemmän, vaikka siinähän ne pussit ovat ja pysyvät. Vaikka kuinka unta tankkaisi niiden vauvavuosien jälkeen.

Tänään mietin, miltä 35 omista vanhemmistani tuntuu. Kun oman tyttären ikä hipoo neljääkymmentä, ei voi olla ajattelematta sitä loputonta vanhemmuuden taivalta. Siinä vaiheessa kun oma esikoiseni on keski-iän kynnyksellä, ei omia vuosikertymiä varmaankaan enää kuulukaan laskea.

Maksalaatikkoa ikävään

lintu_katolla_lentokoneessa_kaikuuco.jpg

Ulkosuomalaisena ja jo kohta yhden kolmasosan elämästään ulkomailla asuneena tuntuu välillä jakautuneensa kahtia. Sveitsissä ikävöin Suomea vaihtelevasti. Välillä aika kovastikin. Tällä hetkellä ikävä on erittäin vahvaa laatua.

Kun vihdoin kuukausien kaipuun jälkeen pääsen Suomeen, syöksyn ensimmäisenä K-Markettiin, Alepaan, Spariin tai mihin tahansa lähikauppaan, jossa saan ostokärryni pinottua pullolleen maksalaatikkoa, karjalanpiirakoita, salmiakkia, mansikoita, minttubuffettia, leipäjuustoa, kauraleipää, pinaattikeittoa ja lonkeroa. Noin muutaman himotuksen mainitakseni. Kaikkea tekee mieli heti ja yhtä aikaa. Vanhempani kiroavat vierailevan tyttärensä hommaamia jääkaapin valloittaneita avonaisia paketteja, joista kaikista on maistettu vain juuri sen verran kuin avaamishetkellä on tehnyt mieli. 

Taivaallista. Kunnes kaipaus hellittää, into hiipuu ja kaikki alkaakin maistua aika tavalliselta. Siis siltä Saarioisten maksalaatikolta. Alkaa tulla ikävä Sveitsin tuoretta rapeakuorista sisältä pehmeää leipää, joka ei kuivu päivässä, vaikka seisoo leikkuulaudalla kantapuoli pystyssä. Ja ne salaatit ja salaatinkastikkeet. Terveellistä ja maukasta. Sulkaajogurtit, farmerit, tuoreet hedelmät ja kaikki ne muut lempituotteet, joihin vuosien aikana olen ensin ihastunut ja sitten rakastunut.

Palaan aina malttamattomana Alppien juurelle - kunnes Suomi-ikävä ja maksalaatikko taas hiipivät ajatuksiin. 

Vauvavuodet selätetty

esikoinen_poika_aitiys_kaikuuco.jpg

Esikoiseni on jo reilusti elämänsä kahdeksannen vuoden puolella. Niin minäkin äitiyden taipaleella. Vaipat, tutit, unettomat yöt ja yöpissat on selätetty jo aikaa sitten ja arkistoitu mieleen pumpulisina muistoina. Koulutie on jatkunut jo puolitoista vuotta, ja kavereista on tullut yhä tärkeämpiä. 

Äitinä on kutkuttavaa seurata esikoisensa kehitystä ja oman paikkansa etsimistä. On mahtavaa saada olla ylpeä. Ja kuitenkin samaan aikaan vatsan pohjalla vähän nipistää, että mihin ne ihanat, matelevat ja unettomat vuodet katosivatkaan. Vauvavuosina ei mielestäni ollut mitään niin ajattelematonta tai typerää ulkopuolista kommenttia kuin "Nauti nyt, vauva-aika loppuu ennen kuin huomaatkaan." Kiitos kannustuksesta, mutta tuletko ensi yöksi vaihtamaan vaipat ja keinuttelemaan vauvaa pari tuntia ympäri asuntoa tai vaikkapa liesituulettimen alle hengailemaan vauva sylissä, ajattelin tuohtuneena. Ymmärsin toki, mitä toinen saman kokenut äiti tarkoitti. Olivathan nuo vuodet täynnä rakkautta ja onnea, mutta koskaan aiemmin en ole ollut yhtä väsynyt.

Nyt väsymyksen pumpulivuodet ovat ohi. On annettava mennä ja kokeilla, kannustettava uskaltamaan silloinkin, kun itseään pelottaa ja jännittää omansa puolesta. On hetkiä, jolloin hän osaa ja tietää paremmin kuin minä. Auttaa ja opastaa vaikkapa kielessä. On niitäkin hetkiä, kun kiukku tai suru lannistavat, ja äitiä taas tarvitaan. Niistä hetkistä pidän nyt kiinni ja muistan nuo toisten äitien viisaat sanat. Saatanpa nykyään jakaa tuota raivostuttavaa neuvoa itsekin.

Kun välikausi jää välistä

minna_dapp_talvitakki_valikausi_kaikuuco2.jpg

Elokuusta lokakuun puolivälin paikkeille täällä Keski-Euroopassa talsitaan lähes kesävermeissä. Vaikka aamuisin ja iltaisin on viileää, nostattelee aurinko usein iltapäivällä elohopean kahteenkymmeneen asteeseen. Aamuiseen koleuteen on turha luottaa, sillä villakangastakki osoittautuu vielä ajoittain marraskuisenakin päivänä hikoiluttavaksi valinnaksi. Purevan kylmä ja kostea viima aloittaa talven kuitenkin usein varoittamatta, yhdessä yössä.

Välikautta ei käytännöllisesti katsoen ole tai ainakaan sitä ei tunneta.

Siis mitä ihmettä? Ensimmäisinä äitivuosina hamstrasin pojalleni jos jonkinlaista välikausikenkää, -haalaria, -pipoa, -takkia, -housua ja mitä näitä nyt suomalaisten perustaaperoiden vaatekaapeista löytyy. Varustelin hänet välikauteen, jonka tulemista jäin turhaan odottelemaan. 

Ajan myötä olen huomannut, että perus Sveitsi-pukeutuminen noudattelee seuraavaa kaavaa: syksyllä mennään melkein ilman takkia tai kesätakissa, farkuissa ja lenkkareissa, kun taas aamun viileys taltutetaan sillä yhdellä ja ainoalla kaapista löytyvällä paksulla villapipolla. Harva edes omistaa ohutta välikausipipoa. 

Talvella lapset vetäisevät jalkaan core tex-kengät, välikausihousut tai topatut farkut, päälleen toppatakin ja päähän talvipipon. Toppahousut ja talvikengät kuuluvat yksinomaa Alpeille ja laskettelurinteeseen, ja hanskaneuvotteluja täytyy käydä pakkasellakin lasten kanssa, kun ei kaverillakaan ole. Olen havainnut olevani syksyisin ensimmäisiä näiden katujen sormikasnaisia, ja sitä jos mitä jaksetaan ihmetellä ja päivitellä. "Miten sulla nyt jo hanskat kädessä? Eikö siellä Suomessa nyt ole tottunut kylmään?" 

Paikkallisten sormet ovat nimittäin karaistuneet viileyteen, eivätkä lapsetkaan vedä hanskoja käteen ennen kuin lumi tulee. Vastaan tulee taaperoita vaunuissaan kädet paljaina siinä vaiheessa marraskuuta, kun sormia alkaa kylmässä nipistelemään, mutta omat kätensä vaunutteleva äiti on saattanut kuitenkin suojata. En vieläkään ole uskaltautunut kysymään suoraan, onko kyse ajattelemattomuudesta vai tietoisesta karaistamisesta. Hengissä nuo sveitsiläiset näyttävät tästä hanskajulmuudesta huolimatta selviävän.