Annan syksyn tulla

keltainen_puu_syksy_kaikuuco.jpg

Yhtenä kesän jälkeisenä, helteettömänä päivänä sitä kävelee ulos ja haistaa syksyn. Auringon paahteisten ja välillä tukahduttavienkin kuukausien jälkeen syksy tuoksuu jälleen kerran raikkaalta ja uudelta alulta. 

Koulut alkavat, harrastukset pyörähtävät taas käyntiin. Ja juuri kun arki on taas asettunut uomiinsa ja rullailee kuin itsestään, koittaa kolmen viikon syysloma. 

metsan_siimeksessa_aurinko_kaikuuco.jpg

Kolmeviikkoisella syyspaussilla pakenemme usein kylmyyttä Italiaan nauttimaan viimeisistä auringonsäteistä. Samaa syksyä välttelevät myös muut sveitsiläiset  - sen saman Italian auringon alla nimittäin. Junalla kun on kätevä puikkelehtia kohti etelää ja autollakin pääsee, jos on lehmänhermot.

Tänä vuonna syysbreikki ei tunnu tarpeelliselta, sillä talven reissumme, se matkojen matka, häämöttää ja kuumottelee jo. 

rinne_aurinko_syksy_kaikuuco.jpg

Sitä kulkee kohti pimeää talvea ja alkaa taas yllättäen pitämään teestä. Viileät illat ajavat ihmiset koteihinsa kynttilän valoon vilttien alle turvaan. Sieltä turvasta siristelen jo mieleni kiikareilla kohti Aasiaa, aaltoja ja apinoita.

Vielä huomenna Sveitsin aurinko helli ja iltapäivällä jätän ehkä vielä takinkin naulaan. 

Kotona

olohuone_oma_koti_harmaa_seina_kaikuuco.jpg

Oma koti on pienten kikatusta, höpinää ja kuiskimista. Sen isomman ja kavereidensa leikkimielistä rehvastelua, kajatusta ja laatikossa käsien seassa risteilevien legojen kalinaa. 

Koti on rohkean tumma olohuoneen seinä, josta mies sai tietää vasta, kun se oli tullut jäädäkseen. Ja ne rakkaat neljä mattoa, jotka muuttavat huoneesta toiseen etsien uutta paikkaansa aina vuodenajan vaihtuessa tai muissa ailahteluissa.

Se on turhamaisesti makuuhuoneen seinän väriin sointuvia lakanoita ja alati vaihtuvia sohvatyynyjä. Se on paikka, jossa silmän ei tarvitse pinnistellä.

Koti on iltaseitsemän perheporinoita ruokapöydän ääressä. Se on "maista ensin", "en tykkää", "enkä maista" ja "fein!". Suomen kieltä ja sitä sveitsiläistä.

Se on hyvänyönsuukkoja ja heippoja ennen iltaopetusta tai tanssituntia. Ronja Ryövärintytärtä, kainaloiltasatuja ja muistoja kesälomareissulta.

Koti on myöhäisten tuntien rentoutumista ja hiljaisuutta, rauhoittumista. Yksin ja kaksin. Rauhoittavaa tuhinaa yläkerrassa, suloisia peiton alta pilkistäviä uinuvia naamoja. Pakahtumista, että miten ne voikaan olla omia.

Se on pesukoneeseen unohtuneita pyykkejä, vaateröykkiöitä ja ylipainosta ontuvia kuivaustelineitä parvekkeella. Unohtuneita eväitä, täyttämättömiä ilmoittautumiskaavakkeita ja kadonneita urheilukenkiä.

Se on aamukiukkuja ja läksyturhautumisia. Reikäisiä ja maailman ärsyttävimpiä sukkia. Väsymyshuutoa, viiltäviä härnäystaitoja ja hermonmenetyksiä. Parempina päivinä lehmänhermojakin. Sovittelua ja anteeksiantoa.

Oma koti on turvallisuuden tunnetta, lämpöä ja kilpaa patterin lämpötilan säätelyä pilke silmäkulmassa.

Se on maailman isointa rakkautta. Minä ja ne kolme muuta.

Tankotanssi haastaa uskaltamaan

Katselen ympärilleni ja vertailen urheiluvaatetustani vierustankoilijoiden asukokonaisuuksiin. Olenko laittanut päälleni kuitenkin liikaa vaatetta vai kenties kiusallisen vähän? Eihän tässä nyt kuitenkaan vielä mitään tankotanssijoita olla. Vatsan, jalkojen ja käsien pitäisi olla paljaita, jotta tarttumapintaa on mahdollisimman paljon.

Ympäri salia kattoon nousevat tangot tuntuvat vuosia nykytanssia harrastaneesta vain hidastavan liikettä, nehän ovat suorastaan tanssin tiellä! Ohjaajan botox-huulet eivät lupaa hyvää. Tulinko sittenkin väärään paikkaan, mietin.

poledance_tankotanssi_kasi_kaikuuco.jpg

Ohjaajan etsiessä musiikkia päätän tarttua tankoon. Käsi on jännityksestä hikinen, ja mielessäni pyörivät vaikuttavat Oona Kivelän youtube-videot, jotka saivat minutkin hurahtamaan lajiin. Videoilla Oona punnertaa itsensä vaivattomasti tangolla yläilmoihin käsien voimin, roikkuu tangolla vain yhden polvitaipeen varassa ja kiepsauttaa itseään kevyesti ylös, alas ja tangon ympäri. Liikkuminen on kepeää ja kaunista.

Lämmittelyn ja ensimmäisten tankokokeilujen jälkeen tajuan, että tämä ei olekaan ihan joka tytön laji eikä huulten koostumuksella taida olla ainakaan negatiivista vaikutusta osaamiseen tai voimaan. Ongelmanani ei ole liikeratojen hahmottaminen tai nilkkojen ojennus. Pysyn rytmissä, eivätkä pyörähdyksetkään omaan aloittelijan silmään näytä hassummilta. Haastavinta on löytää rohkeutta kiivetä korkealle, luottaa käsien voimaan ja yksinkertaisesti uskaltaa. 

Huomaan, että vuosien tanssiharrastuksesta on hyötyä. Keskivartaloni on vahva, mutta käsissä ei ole voimaa. Pahinta on tangolla ylösalaisin apinointi. Yhtäkkiä en enää hahmota kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen, jaloista puhumattakaan. Eteen ja taakse -ohjeidenkin ymmärtäminen tuottaa yhtäkkiä vaikeuksia. Veri pukkaa päähän ja teen kaikkeni, etten luiskahda pää edellä lattiaan.

Näytän - tai ainakin kuulostan - ohjaajan eleganttien alastulojen rinnalla elefantilta. Alan jo epäillä tanssitaustaani, kunnes jo muutaman tankotanssitunnin jälkeen huomaan voivani puristaa kovemmin, uskaltavani korkeammalle ja pystyväni kaiken keskittymisen lomassa kurkkaamaan peiliin.

Vähitellen liikesarjojen hahmottuminen alkaa helpottua ja hyvin harvoina hetkinä tuntuu, että tiedän mitä olen tekemässä. Tankotanssisanaston flying angel, butterfly ja scorpion eivät kuitenkaan vielä ole iskostuneet hapuilevaan tankotanssihabitukseeni. Kaipaan balettisanaston tuttua pliétä ja relevétä, mutta en aio luovuttaa.

 

 

Yrittäjän ilot

tanssilento_punainen_hame_minna_dapp_kaikuuco_pieni.jpg

En ole koskaan aiemmin tuntenut yhtä suurta iloa työstäni kuin viime vuosina yrittäjän taipaleella. En silloin, kun toimin kansainvälisen yrityksen sisäisen kvartaalijulkaisun päätoimittajana. En myöskään niinä aikoina, kun tein ensimmäistä kertaa hommia ulkomailla. Edes sinä hetkenä, kun minut palkattiin viestinnän asiantuntijaksi mielenkiintoiseen non-profit organisaatioon, ei olemukseni huokunut samaa energiaa kuin tässä ja nyt.

Olen toki ollut äärettömän tyytyväinen ja saanut onnistua edellisissä töissäni. Ne ovat olleet tärkeitä ja antoisia ajanjaksoja. Olen oppinut paljon enkä ilman aiempaa työhistoriaani olisi nyt tässä.  Onnistumisen kokemukset tässä omassa KAIKUU-luomuksessani ovat kuitenkin niin ainutlaatuisia sekä ylpeyden ja liikutuksen tunteita herättäviä, että ne häikäisevät yrittäjyyden varjopuolet tiehensä sekunneissa. Ainakin yleensä.

Voitte varmaankin arvata, että yrittäjän tienestit eivät nouse samoihin sfääreihin, kuin palkkatyöläisen kuukausiansiot. Yrittäjän arkipäivää ei myöskään voi luonnehtia huolettomaksi: palkkatyöläisellä frangit kun kilahtelevat tilille loma-aikoina ja silloinkin, kun kurssilainen peruu tulemisensa tai suunnitelma asiakkaan kanssa syystä tai toisesta kosahtaa heti alkumetreillä. KAIKUUni on pieni, mutta huolet joskus suuria. Varsinkin kun tekee hommia itse, yksin ja itselleen.

Kuukausipalkkalaisen työt eivät kuitenkaan ole tuoneet sitä riemua, joka syntyy, kun huomaa luoneensa (vasta alkumetreillä porskuttavan) toimivan konseptin. Tilkkutäkin, joka vähitellen on muotoutunut useammasta toisiaan tukevasta pilarista koostuvaksi miniyritykseksi. 

Työtä on loputtomasti  - ja joskus ei yhtään - ja niitä tehdään milloin ja missä sattuu. Mutta se ei haittaa. Edellisen työelämän stressikäyrät olisivat moisesta kohonneet oitis taivaisiin. Nyt koko sirkus on vain omissa käsissäni ja palaute tulee suoraan asiakkaalta. Asiakkaan sanat ovat täynnä sisältöä ja minulle kovin arvokkaita. En ole kaivannut muuan palautetta palkkatyöläisenä: kehuja työaikataulukon täytön täydellisestä onnistumisesta. 

Yrittäjän työllä on merkitystä. Ehkä vain pienen pientä, mutta jollekin ehkä kuitenkin kovin suurta.